Kaleva 29.6.2008 Alakerta
Tuomo Tapio Törmänen – Kirjoittaja on 22-vuotias teologian maisteri, joka toimii tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa
 
”Suuren yleisön kannalta olisi parasta, jos vaikeista asioista pyrittäisiin tuottamaan kriittistä ja puolueetonta tietoa. Minkään sortin totuuskomissio tai syyllisten etsiminen ei ole tarpeen.”
 
 
”Useita kertoja viime vuosina on julkisesti esitetty vaatimus, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johdon tulisi pyytää anteeksi herätysliikkeen historian aikana tapahtuneita vaikeita asioita, jotka ovat aiheuttaneet monille liikkeen piirissä eläneille ihmisille inhimillistä tuskaa. Internetissä käydyt anonyymit keskustelut osoittavat mielestäni, että monille yksittäisille pohjoissuomalaisille lestadiolaisuuden sisällä tapahtuneet hajaannukset ja erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla järjestetyt hoitokokoukset ovat edelleen vaikeita asioita, joiden rauhallista selvittelyä kaivataaan.
 
SRK:n johto on määrätietoisesti esittänyt kantanaan, että julkiselle kollektiiviselle anteeksipyynnölle ei ole mitään tarvetta, koska SRK järjestönä ei ole syyllistynyt mihinkään väärään. Käsittääkseni SRK järjestönä ei ole kuitenkaan ollut täysin osaton osapuoli hoitokokouksissa.
 
Kun julkisuudessa on vaadittu keskustelua 1970- ja 1980-luvun tapahtumista, SRK:n nykyinen pääsihteeri Aimo Hautamäki on useaan otteeseeen viitannut SRK:n vuosikirjoihin ”Jumala rakentaa kaupunkiaan” vuodelta 1989, ”Taistelusta rauhaan” vuodelta 1990 ja ”Muutoksen keskellä” vuodelta 2002. Hautamäen mukaan kirjat kattavat pitkälti keskusteluntarpeen.
 
Mielestäni vuosikirjassa 1989 oleva Voitto Savelan kirjoitus ”1970-luvun tapahtumien tarkastelua” on hyvä kuvaus tapahtumista nimenomaan SRK:n näkökulmasta. Herätysliikkeen sisäisen historian itseymmärryksen ongelma on menneisyyden ongelmien hengellistäminen. Asioita pyritään perustelemaan uskonnollisilla syillä. kuten ihmisen synnillisyydellä ja väärillä hengillä.
 
 
Julkiseen kollektiiviseen anteeksipyyntöön liittyy mielestäni monia ongelmia ja ristiriitoja ja mielestäni herätysliikkeen julkinen anteeksipyyntö ei olisi paras tapa käsitellä vaikeita asioita, vaikka useat valtiot ja eri kirkkokunnat ovat viime vuosina esittäneet lukuisia virallisia anteeksipyyntöjä menneisyyden virheistä.
 
Perinteinen moraalifilosofian käsitys on, että todellisella historiallisella teolla tulee aina olla joku tietty henkilö tekijänä. Kollektiivinen ryhmä tai herätysliike ei tee tiettyä yksittäistä tekoa historiassa. liikkeellä voi kyllä olla jotkut tietyt tavat tai perinteet, mutta yksilöt toteuttavat aina niitä. Moraalinen vastuu kuuluu siten yksilöille.
 
Miksi SRK:n nykyisen johdon tulisi pyytää anteeksi herätysliikkeen aikaisempien johtajien ja saarnaajien tekoja anteeksi? Herätysliike rakentuu liikkeeseen kuuluvista yksilöistä, jotka toimivat. Liike itsessään ei toimi. Liikkeen nykyinen johto ei ole vastuussa aikaisempien johtohenkilöiden tekemisistä. Lisäksi ongelmallista on se, että keneltä SRK:n tulisi pyytää anteeksi ja kuka voisi antaa anteeksi.
 
 
Millainen merkitys SRK:n esittämällä anteeksipyynnöllä voisi olla? Oletan, että SRK:n eisttämää anteeksipyyntöä tervehdittäisiin suuren yleisön keskuudessa myönteisesti, mutta todellisuudessa se ei muuttaisi tilannetta mitenkään. Julkisesti esitetty anteeksipyyntö voisi toimia perusteena pyrkiä unohtamaan vaikeat asiat, mikä ei ole mitenkään tavoiteltavaa.
 
Suuren yleisön kannalta olisi parasta, jos vaikeista asioista pyrittäisiin tuottamaan kriittistä ja puolueetonta tietoa. Minkään sortin totuuskomissio tai syyllisten etsiminen ei ole tarpeen. Jokaisella tulee olla oikeus muodostaa itse lopullinen kanta asioista ja pyrkiä löytämään sovinto menneisyyden kanssa.
 
Lestadiolainen herätysliike on jo 1800-luvun lopun jälkeen useiden hajaannuksien seurauksena hajonnut yli 20 erikokoiseen ryhmittymään. Hajaantumiskehitys on ollut lestadiolaisen herätysliikkeen yksi tunnuspiirre sen historian valossa. Kun herätysliikkeen peruselementti on ollu käsitys, että omalla liikkeellä on ainoa oikea totuus ja usko, ovat hajaannukset olleet luonnollinen kehityskulku kaikessa inhimillisessä harmillisuudessaan. Herätysliikkeen hajannukset ovat ymmärrettävistä syistä vaikea ja arka tutkimusaihe.
 
 
Mikä olisi oikea tapa edetä lestadiolaisen herätysliikkeen historian tuottaman kivun ja tuskan kanssa? Ainakaan vaikeneminen ja asioiden peittely eivät ole viisas tapa edetä asioiden käsittelyssä.
 
Totuus on, että historian kuluesa ihmiset ovat tuottaneet lukemattomat määrät traumattisia kokemuksia, minkä taustalla on se tosiasia, että ihmiset ovat joutuneet tekemään valintoja vaikeissa tilanteissa. Aina ei ole ollut edes tiedossa, mikä olisi paras tapa toimia.
 
Asiallisen historiantutkimuksen tehtävänä ja velvollisuutena on mielestäni tarttua juuri näihin traumattisiin historian vaiheisiin. Historiantutkijoiden velvollisuutena on tuottaa mahdollisimman puolueetonta ja arvovapaata tutkimusta menneisyyden ihmisten toiminnasta aiheista, jotka kiinnostavat suurta yleisöä.
 
Puolueettomuuteen pyrkivällä historiantutkimuksella on mielestäni paljon annettavaa myös lestadiolaisen herätysliikkeen menneisyyyden hallintaan.
 
Hyvä ja tuore esimerkki menneisyyden hallinnasta lestadiolaisuuden piirissä on viime talvena julkaistu kirkkoherra Seppo Lohen tutkimus 1800- ja 1900-luvun vaihteen lestadiolaisuuden suuresta hajaannuksesta. Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on viime vuosina tehty monia paikallistutkimuksia liikkeen vaiheista. Valitettavasti nämä yleensä juhlavuoden kunniaksi laaditut historuukit ovat keskittyneet kertaamaan herätysliikkeen kannalta positiivisia puolia historiasta ja esimerkiksi hoitokokouksista on pitkälti vaiettu.
 
 
Pohjois-Suomessa on ollut tapana arvostaa korkealle pohjolan kristillisyyden edustajat ja itsekin tahdon yhtyä tähän perinteeseen, mutta se ei saa tarkoittaa kritiikitöntä suhtautumista uskonnolliseen herätysliikkeeseen, jolla on suuri merkitys koko Pohjois-Suomen inhimilliseen kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään.
 
Vapaaa kristillinen keskustelu tulee olla mahdollista myös lestadiolaisesta herätysliikkeestä. Jos SRK olisi vielä avoimempi kriittiselle ja puolueettomalle tutkimukselle, voisi se toimia vapaampana menneisyyden painolasteista.”