J P Roos  
Miksi Suomessa ei saa muutoksia vääriin päätöksiin?[1]  
 
(versio 6.4.2006)  
 
(Tuula Helne, Markku Laatu (toim.): Vääryyskirja)  
 
Johdanto: pysyvän huostaanoton periaate Suomessa  
 
Vuonna 1987 syntynyt pikku M otettiin huostaan viisivuotiaana vuonna 1992, kun hänen vanhempansa erosivat äidin mielenterveysongelmien takia. Isä oli syvästi masentunut eikä vastustanut huostaanottoa. Kun isä sitten toipui, hän alkoi vaatia poikansa palauttamista ja vetosi mm. psykiatrin lausuntoon tervehtymisestään. Tällöin poika oli ollut sijoitettuna vajaan vuoden, josta suurin osa oli ollut lastenkodissa, missä poika ei ollut viihtynyt. Lasta ei kuitenkaan palautettu, sillä hänet oli jo ehditty sijoittaa sijaisperheeseen. Kuten myöhemmin kävi ilmi, sosiaalilautakunta oli jo päättänyt sijoituksen pysyväksi ja kerännyt lausuntoja, joiden mukaan isä ei olisi kyennyt hoitamaan lasta. Lausuntojen antajat eivät olleet missään vaiheessa tavanneet isää eivätkä olleet perehtyneet hänen ja pojan suhteisiin. Lautakunta päätti tapaamisten rajoittamisesta, jotta poika sopeutuisi sijaisperheeseen, minne hänet oli luvattu. Tästä alkoi pitkä ja monipolvinen valitusprosessi, jonka yhtenä välivaiheena on se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIOT) myönsi vuonna 2005 tapaukselle valitusluvan (R vs. Finland, 34141/96). Tapauksen kuvaus perustuu tähän EIOT:n julkiseen valituslupapäätökseen.  
 
Isän ryhdyttyä peräämään poikaansa takaisin, lastenkodissa kehitettiin insestiväite, joka perustui siihen, että poika hipelöi pippeliään. Isä sai tämän epäilyn tietoonsa vahingossa, kun hänelle toimitetuista papereista, joista ko. epäilykset oli sutattu yli, tulikin alkuperäinen teksti kopioitaessa esiin. Tätä väitettä käytettiin jatkuvasti hyväksi perusteltaessa sitä, miksi poikaa ei saisi päästää isänsä luokse. Isä kävi läpi kaikki oikeusasteet, jotka vahvistivat sosiaalilautakunnan linjan, tosin vaihtelevilla perusteilla. Milloin väitettiin että isän kyky vanhemmuuteen oli heikko, milloin väitettiin, että lapsi tarvitsi terapiaa (ainakaan minulle ei ole selvää, miksi terapian tarjoaminen tekee mahdottomaksi luovuttaa lapsi vanhemmalleen). Lausunnot, joihin oikeusistuimet nojasivat Suomessa, olivat sellaisten psykiatrien työtä, jotka eivät missään vaiheessa tavanneet kumpaakaan yhdessä, eivätkä olleet kiinnostuneita isän ja pojan välisestä suhteesta, ja jotka olivat alun perin sitoutuneet sijoitukseen. Sosiaalilautakunta kieltäytyi tilanteen arvioittamisesta ulkopuolisella, riippumattomalla psykiatrilla, joka olisi selvittänyt pojan mielipidettä. Poikaa peloteltiin mm. sillä, että jos hän haluaisi palata isänsä luo, hän joutuisi lastenkotiin, mitä hän aiheellisesti pelkäsi (oltuaan sellaisessa jo n. vuoden ajan).  
 
Nyt olemme vuodessa 2006. Poika on 19-vuotias. Hän ei halua tavata isäänsä. Isä on luopunut yrittämästä pitää yhteyttä poikaansa. Suomalaiset lastensuojeluviranomaiset ovat taas kerran onnistuneet erottamaan lapsen ja vanhemman toisistaan. Vain Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on enää kiinnostunut tapauksesta. Suomen valtio kylläkin tarjosi isälle 10 000 euron korvausta, jotta hän ei olisi tehnyt valitusta Strasbourgiin (missä korvaukset ovat yleensä mitättömiä). Ilmeisesti ainakin ulkoministeriön juridisella osastolla ajateltiin, että Suomelle saattaisi käydä köpelösti. Toivon että niin käy. Ilman valitusta EIOT:een tämänkin tapauksen vaiheet olisivat jääneet piiloon. Onneksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauskuvaukset ovat erittäin tarkkoja ja huolellisia ja tuomioistuin suhtautuu ihmisoikeuksiin vakavasti.  
 
Se, mistä tämä tapaus on jäävuoren huippu, on eräänlainen suomalaisen lastensuojelun piilokäsikirjoitus: jos lapsella on huonot vanhemmat, niin lapsi täytyy ottaa vanhemmiltaan pysyvästi. Lapsen vanhemmat eivät yleensä paranna tapojaan, joten lapsen palauttamista ei tarvitse harkita. Kutsun tätä piilokäsikirjoitukseksi, sillä Lastensuojelulain pääperiaatteena, aivan Lapsen oikeuksien julistuksen mukaisesti on lapsen oikeus perheeseensä: huostaanotto on äärimmäinen poikkeustoimi, jota voidaan jatkaa vain niin kauan kuin olosuhteet niin vaativat.  
 
Tämän artikkelin lähtökohtana on suuttumus ja voimattomuuden tunne, siis juuri sellainen tunne jota jokainen, joka on joutunut väärin kohdelluksi, tuntee. Yritän hillitä sitä, koska suuttuneena kirjoittaminen ei näytä tuottavan toivottuja tuloksia, vaan pikemminkin väärin kohdistuvaa ärtymystä. Toisaalta: kun tarpeeksi kauan kirjoittaa, alkuperäinen vihaisuus laimenee, ehkä liikaakin. Yllä kuvattu tapaus on kuitenkin vain yksi monista: jatkuvasti törmää samankaltaisiin tapauksiin. Niille on kaikille yhteistä se, että Suomessa on lähes mahdotonta saada korjausta virkamiesten tekemiin ilmeisiinkin virheisiin. Ero vaikkapa ranskalaiseen Outreaun tapaukseen on dramaattinen (ks. Le Monde 6.12.2005). 13 tavallista ranskalaista, jotka epäonnekseen asuivat tai työskentelivät samassa lähiössä kuin eräs mytomaaninen äiti, joutui väärien insesti- ja pedofiliasyytösten takia vangituiksi ja tuomituiksi (ja kaikkiaan 24 lasta otettiin huostaan), kunnes lopulta todettiin, että syytökset heitä kohtaan olivat vailla perusteita, ja tuomiot peruttiin. Ranskassakin sosiaaliviranomaiset yrittivät vielä tämän jälkeen viivyttää lasten palauttamista lasten edun nojalla, mutta joutuivat luopumaan yrityksistään. Vapautetuille on maksettu huomattavat korvaukset, ja tapausta on käsitelty laajasti mm. senaatin kuulusteluissa. Ranskan presidentti ja oikeusministeri pyysivät tuomituilta julkisesti anteeksi. Tuomion määräämiseen vaikuttaneet ns. asiantuntijat, jotka olivat pitäneet pedofilia- ja insestisyytteitä toteen näytettyinä, samoin kuin tutkintatuomari, joka otti aiheettomat syytökset vakavasti, ovat nyt joutuneet syytettyjen penkille. On vaikea kuvitella, että Suomessa oikeusjärjestelmä kykenisi oikaisemaan tuomioitaan, saati että suomalainen oikeusministeri pyytäisi tapahtunutta anteeksi.  
 
Meillä Suomessa kansalaisella on äärimmäisen vaikea saada muutosta/oikaisua itsensä/lastensa kohteluun. Virkamiehellä on suuret mahdollisuudet toteuttaa tahtoaan, varsinkin sosiaalitoimen puolella. Virkamiehellä on laaja harkintavalta jopa silloin kun hän vaikuttaa suoraan toisen ihmisen elämään, ja tähän ei yleensä puututa, ellei ole täysin selviä todisteita siitä, että virkamies on toiminut lain vastaisesti. Useimmissa tapauksissa asiakas ja virkamies ovat kahden kesken vastakkain ja tällöin asiakkaan sana painaa vähän. Hänellä täytyy olla konkreettisia todisteita siitä että virkamies on toiminut väärin, kun taas virkamies ei tarvitse todisteita siitä, että on toiminut oikein. Näytön puuttuessa hänen oletetaan toimineen lainmukaisesti. Ja todisteiden olemassaolokaan ei välttämättä asiakasta auta, jos virkamies pystyy selittämään toimintansa parhain päin, tai vetoamaan epämääräiseen lain määräykseen (esimerkiksi ”lapsen etuun”, jonka itse määrittelen seuraavasti: lapsen etu on kaikki se mitä ns. asiantuntijaviranomainen pitää lapsen etuna tai mikä sopivasti valitussa asiantuntijalausunnossa todetaan lapsen eduksi).  
 
Periaatteessa suomalainen järjestelmä on kansainvälisesti verrattuna hieno ja suurin osa virkamiehistä näyttää yrittävän toimia niin, että he ottavat huomioon erilaisten lakien velvoitteet ja tarkoitukset[2]. Ainakin he usein vakuuttavat tätä. Me olemme tasa-arvoisia lain edessä, paljon suuremmassa määrin kuin monissa muissa Euroopan maissa, koko maailmasta puhumattakaan. Kansalaisten oikeusturvaan on kiinnitetty paljon huomiota, säännösten tasolla. Silti: jos virkamies päättää toimia oman päänsä mukaisesti ja haluaa olla piittaamatta kansalaisten oikeusturvasta tai olosuhteista (esimerkiksi pitäessään velvollisuutenaan olla ”puolueellinen lasten hyväksi”), hän voi tehdä todella pahaa jälkeä. Pahimmillaan hän voi jopa tuhota perheitä, viedä lapsia molemmilta tai toiselta vanhemmalta ilman syytä, aiheuttaa lapsille loputtomia kärsimyksiä turhien ”huolten” takia ja päästä itse kaikesta tästä kuin koira veräjästä. Hän voi vieläpä katsoa toimineensa oikein: en ole kuullut, että nämä virkamiehet kyseenalaistaisivat toimintatapaansa. Eikä yhdessäkään tapauksessa ole tietääkseni esitetty minkäänlaisia anteeksipyyntöjä, edes ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen jälkeen.  
 
Kuuluisimpia tällaisia tapauksia Suomessa ovat T:n (eli ns. Nikon) tapaus, jossa aiheettomat insestiepäilyt johtivat kohtuuttomiin seurauksiin, sekä K&T:n tapaus, joista molemmista Suomi on saanut tuomion Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa (jälkimmäisessä siitä, että viranomaiset pyrkivät – ja onnistuivat - erottamaan lapset ja vanhemmat pysyvästi toisistaan, edellisessä taas kohtuuttomasta viivyttelystä). Juuri K&T:n tapauksessa tuli selvästi todetuksi myös se, että virkamiehen harkintavalta on suuri, eikä siihen myöskään maan ulkopuolella haluta puuttua (Suomessahan kaikki oikeusinstanssit siunasivat viranomaistoimet, mutta periaatteessa ihmisoikeustuomioistuimen toimivaltaan kuuluisi myös ei-ihmisarvoisen kohtelun arviointi). Kuitenkin tässä tapauksessa – poikkeuksellisesti - Suomi sai tuomion myös väärästä huostaanotosta. Yleensä kuitenkin ainoaksi oljenkorreksi jää Euroopan ihmisoikeussopimuksen pykälä siitä, millaisia ihmisoikeuksien vastaisia toimia ei demokraattisessa yhteiskunnassa voida hyväksyä tai pykälä siitä, että kohtuuttoman pitkiä oikeuskäsittelyitä ei voida hyväksyä. Eikä EOT:n tuomiokaan merkitse muuta kuin sen toteamista, että virkamiehet ovat tehneet väärin: korjausta asiaan tai kunnon korvauksia ei ihmisoikeustuomioistuimen kautta saa. T:n tapauksessa korvaukset olivat 3500 €, kun valittajien Suomessa maksettavaksi tuomitut oikeudenkäyntikulut olivat nelikymmenkertaiset (v. 1999 mennessä 140 000 € plus korot). T:n vanhemmat maksavat niitä lopun ikäänsä, T itse on sen sijaan vapautettu korvausvelvollisuudesta (alun perin käräjäoikeus olisi pannut hänetkin maksamaan yhteisvastuullisesti korvauksia siitä, että häntä oli aiheettomasti epäilty insestin uhriksi, mutta hovioikeus oli sentään vähän inhimillisempi). Ihmisoikeustuomioistuimen päätökset eivät näytä myöskään vaikuttavan siihen, miten viranomaiset niiden jälkeen toimivat, eikä niitä edes käsitellä julkisuudessa (T and others vs. Finland 27744/95 ratkaistiin Strasbourgissa Suomen valtion vahingoksi 13.12.2005, mutta siitä ei enää kirjoitettu lehdissä mitään; aikaisempia vaiheita lehdet vielä jaksoivat seurata). Jäljelle jää se erittäin merkittävä asia, että ilman Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyä emme tietäisi näistäkään skandaalimaisen huonosti hoidetuista prosesseista juuri mitään – ja suomalaiset viranomaiset voisivat taas kerran vetäytyä salaisuussuojan taakse.  
 
Jne....
 
Painavaa tekstiä lisää tästä linkistä:
http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/vaaryyskirja.htm