Hannes Ruokokoski
|
Kerron eräästä emämunauksesta. Kun pidin näyttelyä 2 viikkoa Tampereen kaupungin kirjasto Metsossa, niin erehdyin ilmoittamaan olevani 1. viikon paikalla tavattavissa.
Enempää ei ihminen voi itseään kiduttaa. Näin jokaisesta työstä niiden virheet ja puutteet. Lopulta en nähnyt mitään muuta, kuin viheet. Se oli hirmuista itsensä kidutusta. Toistamiseen en aio tehdä samaa virhettä. Riittää, että kokoaa taulut näyttelyyn, pystytän sen, pidän avajaiset, puran ja palautan taulut haltijoilleen. Siinäkin ehdin kiduttaa itseäni kyllin.
Yksikään töistäni ei ole puutteeton. Jotain olen jättänyt liian vähälle huomiolle, jotain tehnyt yli, valon ja varjon kulussa on ongelmia tai olen viimeistään fiksatessa turmellut työn loiston...
Itsekritiikkini ei kumpua itsetunnon puutteesta. Vaan kyvystä nähdä oman työn puutteet. Tiedän työni tuloksellisuuden, mutta että ihminen ei koskaan kykene tekemään mitään täydellistä. Kriittinen tekijä näkee työnsä tuloksessa aina siihen jääneet puutteet. Jos ei näkisi, loppuisi kehitys siihen paikkaan ja alkaisi taantuminen. Se tarkoittaisi välitöntä työn tason laskua. Sitähän minä en taas halua. Vaan haluan kehittyä niin pitkälle, kuin mihin Luojan antamat lahjat antavat myöten.
Se, että nään virheet, osoittaa, että Luojan lahjat riittävät parempaan. Oivallan puutteet, osaan miettiä, kuinka vastaisuudessa vältyn vastaavilta virheiltä. Toisaalta tämä osoittaa sitä, että kehystän keskeneräisiksi jääneitä töitä. Kehystettäväksi vietäessä ne tuntuvat valmiilta, mutta kun niihin saa ajallista perspektiiviä, niihin jääneet puutteet hyppivät kirkuen silmille. Siksi omien töiden pitkäaikainen katselu muuttuu kidutukseksi.
Piirsin oppikoulussa Savitaipaleen lukiossa Idira Gandhin, Iki Kiannon ja Golda Meirin muotokuvat. Käytössäni oli 3 eri kovuista lyijykynää. Tenttasin kuvaamataidon opettaja Mirja Launosta usein. Kyselin opiskelusta Ateneumissa. Siellä olisi heti pitänyt piirtää ja maalata kaikki ismit ja opettajat hierovat heti kaikki kantapäällään maan rakoon - eihän teistä ole mihinkään. Edessä olisi ollut alistetun "akateemista" opiskelua 5 v ja - vapaan taiteilijan ura. Itse olin vakuuttunut, että ensin pitää oppia toistamaan tarkasti näkemänsä, saamaan siihen tunnetta ja tunnelmaa - ja vasta sen jälkeen voi ruveta pelkistämään. Ts. oikotietä onneen, eikä mihinkään omaan ismiin ei ole. Suomessa taideopinnot suoritetaan siis takapuoli edellä, jolloin kenestäkään ei tule menestyvää taiteilijaa, vain muutamasta itsepäisimmästä. Toisin, kuin Lenigradin taideakatemiasta, jossa opiskellaan 7 v ja josta valmistuu todellisia mestareita. Silloin vain 1-2% Ateneumin suorittaneista sai sen verran nimeä, että tuli toimeen työllään, muut jäivät apurahojen yms. varaan ja toivoon saada kyllin rikas puoliso. Toinen vaihtoehto olisi ollut jatkaa opintoja 1 vuosi ja auskultoida kuvaamataidon opettajaksi ja olla lopun ikää jonkun syrjäkylän kuvaamataidon opettaja. Kuvaamataidosta numeroni oli koulussa 10. Merkillisintä oli, että olin vakuuttunut siitä, että mikäli pyrin Ateneumiin, minä myös pääsen sinne. Olin tästä varma enkä epäillyt hetkeäkään.
Muita ammatin valinnan vaihtoehtoja oli upseerin ura tai jokin tekninen ala. Yo-juhlien jälkeen suoritin varusmiespalvelukseni, jolloin kävin RUK:n. Vasta RUK:ssa havaitsin hommassa jotain järkeä. Olin vajaa 4 kk va-vänrikkinä kokeilemassa, miltä upseerina olo tuntuu, pyrin Kadettikouluun ja pääsin. Totesin, että ammatinvalintani on tehty. Jatkan harrastustani, kun viimeinen sotaväen kurssi on käyty. Tämän päätöksen suhteen otin vuoden varaslähdön. Kävin huoltoesiupseerikurssin vv. 1987-1988.
Piirsin ensimmäiset muotokuvat v 1987. Jatkoin siitä, mihin oppikoulussa jäin. Käytössäni oli 3 eri kovuista lyijykynää ja piirustuspaperi. Työaikaa kului 12 tuntia. Joka työssä olen tehnyt jotain ennen kokeilemattomalla tavalla. Aluksi riitti se, että muotokuva on näköinen. Sitten työ työltä kynien määrä on lisääntynyt. 3. työn jälkeen vaihdoin paperin happovapaaseen (kellastumattomaan) kartonkiin. Myöhemmin värilliseen happovapaaseen kartonkiin tai piirustuspaperiin. Työn tekemiseen tarvittava aika nousi potenssissa. Viimeisimmässä työssäni oli käytössä 15 eri kovuista lyijykynää, 4 värikynää 3 pastillia, värillinen happovapaa kartonki. Työaikaa kului 1 1/2 kuukautta 6 tehollista tuntia/päivä, käytännössä 9 tuntia/päivä.
Yhtä olen jauhesammuttimen kokoisesta lähtien ihmetellyt - kuinka Leonardo da Vinci on saanut Mona Lisan vaihtamaan ilmettä??? 14. työtäni piirtäessä etsin diplomikauppias Olli Merosen persoonaa ja vahingossa sen löytäessäni muotokuva rupesi samalla vaihtamaan ilmettä. Hämmästykseni oli suuri. Mietin, mitä ja miten sen tein. Keksin järkevän selityksen. Sen jälkeen olen tavoitellut ilmeen vaihtelua lähes joka muotokuvaan, mutta oivalsin pian, että mihin tahansa naamaan se ei istu. Se vaatii tietynmuotoiset kasvot. Viimeisin työni muutti ilmettä keskeneräisenä, mutta minä en sitä hyväksynyt, eikä sitä hyväksynyt muotokuvan tilannut Tea Lainekaan, joten peruutin 2 viikkoa ilmeen vaihtelua pois ja tein serkustani prof. Seppo Laineesta vain perusmyönteisen, jollaisena olen hänet oppinut tuntemaan lapsuudestani lähtien. Ilmeen vaihtelu muutti hänen persoonallisuutensa toiseksi. En voinut luovuttaa taulua, jossa Sepon persoonallisuus olisi ollut väärä, vaikka jälkipolvien kannalta tuhosinkin samalla taiteellisesti fantastisen työn.
Mielestäni muotokuvan vaatimukset ovat:
1) minimivaatimus on se, että se on mallin näköinen,
2) siinä on mallin omin minä, hänen positiivinen minänsä
3) se on niin elävän näköinen, että hän tulee ulos, hänet voisi ottaa käsien väliin ja suukottaa, eikä samassa huoneessa voi missään olla yksin. Taulu katsoo aina takaisin katsot sitä ylhäältä, alhaalta tai sivulta, mistä tahansa
4) katsojasta, katsojan mielialasta, valosta, valon tulosuunnasta ja määrästä riipuen taulu vaihtaa ilmettä.
Tavoitteeni on aina korkealla pilvien yläpuolella. Jollei kuuseen kurkota, ei edes katajaan kapsahda. 4) vaatimus on korkealla pilvien yläpuolella, mutta se ei istu kuin tietyn muotoisiin kasvoihin. Mutta tämäkin tavoite on saavutettavissa, olenhan saavuttanut sen jo viidesti. Kyse ei ole neroudesta. Kyse on vain tarvittavasta oivaluksesta ja sen toteutuksesta ja mittavan työn tuloksesta. Leonardo da Vinci ei ole ollut sen enempää kuin kukaan muukaan muuta kuin kuolevainen ihminen. Sellaisia me kaikki ihmiset olemme.
|
Sivu: 1
Harrastuksena kuvataiteilu (Luettu 874 kertaa)
